Poikkeusajan dialogit jatkuivat syksyllä, kun kansalaiset kokoontuivat keskustelemaan kokemuksistaan viimeisen puolentoistavuoden ajalta. Tällä kertaa keskusteluja käytiin niin vapaamuotoisissa kokoonpanoissa kuin työyhteisöissä, järjestökentällä,  ammattikorkeakouluissa ja seurakunnissa. Mukana oli vapaaehtoistyöntekijöitä, seurakuntien jäseniä ja työntekijöitä, hoitotyön ammattilaisia, kulttuurikasvattajia, opettajia, opiskelijoita, yrittäjiä ja valtion virkahenkilöitä, sekä vankilatyön, diakoniatyön ja järjestökentän kokemusasiantuntijoita ja ammattilaisia.

Dialogit toimivat korona-ajan välitilinpäätöksenä, josta käy ilmi, miten kriisi on jättänyt jälkensä ihmisiin ja yhteiskuntaan. yhteiskunnan avautuminen tuo iloa, mutta herättää myös uudenlaisia huolia ja pettymyksen tunteita. Merkittävimmän huolen ja pettymyksen lähteen aiheuttavat yhteiskuntaan piirtyvät uudet jakolinjat, joista aiheutuvat erityisesti erilaiset näkemykset koronarokotuksista. Ristiriidoista huolimatta keskustelijoilla on halua ymmärtää toisia ihmisiä ja heidän erilaisia valintojaan.

Yhteiskunnan avautuminen ilahduttaa, mutta herättää myös huolta ja pettymistä

Monet keskustelijoista kertoivat päässeensä jälleen harrastustensa pariin, kuntosalille, teatteriin, ja elokuviin. Joukkoliikenteessä uskalletaan taas matkustaa ja sosiaaliset kontaktit ovat lisääntyneet. Ihmisten kohtaamisesta nautitaan ja jopa yritetään ottaa takaisin jotain poikkeusaikana menetettyä. Samaan aikaan koetaan epävarmuutta siitä, onko isommassa joukossa turvallista. Arjen normalisoituminen synnyttää myös huolta siitä, onko oma elämä lipsahtamassa takaisin koronaa edeltävään oravanpyörään, tai jopa sitä kiireisemmäksi. Osa keskustelijoista toivoikin, että he onnistuisivat vaalimaan omaa aikaansa ja löytäisivät tasapainoa arkeensa:

  ”Joskus koen, että asiat alkaa vyöryä yhtälailla päälle, kuin aikana ennen koronaa” (1)

Keskusteluissa jaettiin myös väsymyksen ja pettymyksen tunteita. Takana on raskaat puolitoista vuotta, eikä pandemia vieläkään ole ohi. Joitakin keskustelijoita turhauttaa, että pandemia pitkittyy siksi, etteivät kaikki noudata ohjeita ja kanna vastuuta. Toiset kertoivat väsyneensä jatkuvaan murehtimiseen. Koska kaikkea ei voi stressata, niin tilanteeseen voi myös yrittää sopeutua ja tyytyä. Osa keskustelijoista koki, että hallinnan pakosta luominen on opettanut nöyryyttä ja rauhoittumista, mutta jotkut pelkäsivät muuttuvansa liiankin välinpitämättömiksi.

Ikävää ilmapiiriä ruokki keskustelijoiden mukaan myös media, jossa negatiivisuutta korostavien näkökulmien koettiin saavaan liikaa tilaa. Uutisoinnin seuraaminen tuntui monesta turhauttavalta, kun mediassa jatkuvasti korostetaan epäonnistumisia ja ristiriitoja. Esimerkiksi ravintola-alalla on tsempattu läpi pandemian, mutta lehdissä alasta kerrotaan kielteisten tarinoiden kautta. Keskustelijat kaipasivat moniäänisempää ja myötätuntoisempaa julkista keskustelua, jossa jokaisesta valonpilkahduksesta ei ensimmäisenä etsittäisi jotain huonoa.

    ”Miten lehdissä aina käännetään negatiiviseksi, halutaan velloa pahassa olossa” (2)

Pitkän Poikkeusajan jäljet alkavat näkyä

  ”On kaksi ihmisryhmää, joita ajattelen, vanhukset ja nuoret.” (2)

Poikkeusajan koettiin jättäneen jälkiä erityisesti nuoriin ja ikäihmisiin. Jotkut keskustelijat toivat esiin, että pandemian alkuvaiheessa ikäihmisten suojelu heidät eristämällä koettiin vapauden ja omien valintojen riistona ja siten eriarvoisuutta tuottavana. Myös poikkeusaikana on lisääntynyt vanhusten yksinäisyys ja heidän mahdollisuutensa osallistua digitalisoituvaan yhteiskuntaan askarrutti monia keskustelijoita.

Yhtälailla kannettiin huolta kotiin jämähtäneistä nuorista ja etäyhteyksien varaan heitetyistä opiskelijoista, joille tulevaisuus näyttää entistä epävarmemmalta. Toisen asteen koulutuksessa näkyi, että nuorilla on hyvin erilaiset itsesäätelytaidot ja mahdollisuudet saada kotoa tukea opintoihin. Korkeakouluissa pandemian aikainen opiskelu on jäämässä monilla valjuksi, kun sosiaaliset riennot ja suhteiden muodostuminen opiskelukavereihin jäävät etäopiskelussa hauraiksi. Myös opiskelijaidentiteetin rakentaminen ja ylläpitäminen vailla tuntumaa oman alan yhteisöön on vaikeaa. Kun kaikki tämä jää puuttumaan, niin minkä varaan nuoret aikuiset rakentavat itsenäisyyttään?

  ”Siinähän rakennetaan sitä kykyä rohkeasti luottaa muihin ihmisiin, avata ajatuksiaan, peilata ajatuksiaan. Se ei etäopiskelussa toimi.” (3)

Osa keskustelijoita kokee ihmissuhteisiin palaamisen vaikeaksi. Oma sosiaalinen sietokyky tuntuu heikentyneen. Tämä näkyy erityisesti aikaisempaa nopeampana väsymisenä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Jotkut kuvailivat kyynistyneensä kanssaihmisiin , ja toiset taas kertoivat havainneensa, miten korona-aika on nostanut heidän omasta persoonallisuudestaan esiin uusia ja yllättäviä puolia. Tämä ilmenee esimerkiksi erilaisissa arjessa puhkeavissa ristiriitatilajnteissa, joissa oma ärtymys yllättää:

”Tämmönenkö musta on tullut, ja tämmönenkö on tullut jostain muustakin tän pandemian myötä.” (1)

Etätyössä kehitytään yhä

Osa pandemian vuoksi etätyöhön siirtyneistä keskustelijoista on palannut lähi- tai hybridityöhön. Hybridityössä on vielä totuttelemista, ja erityisesti kalenterin hallinta tuottaa monille haasteita. Kokoaikaisen etätyön päättyminen on kuitenkin suurimmalle osalle helpottavaa ja energisoivaa. Moni on huomannut, että itsestä löytyykin joustavuutta, kun työnteon käytäntöjä on yksin ja yhdessä uudistettu mielekkäämmäksi:

 ”Opetellaan jaksottamaan työaikaa sen mukaan, mikä palvelee omaa työtä ja ja jaksamista”. (4)

Etätyössä ymmärretään jo, mikä toimii ja mikä tökkii. Parhaimmillaan etätyö on tehokasta, työkalut toimivat ja osallistuminen erilaisiin kokouksiin ja tilaisuuksiin on vaivatonta. Toisaalta keskustelijat ovat huomanneet, että ihmiset jäävät etäälle ja eikä kohtaamisen tunne aina välity.

Tulevaisuudessa toivotaankin monenlaisia osallistumisen ja kohtaamisen tapoja, sekä selkeää ymmärrystä tilanteista, joihin etätyö sopii tai ei sovi.

Järjestöissä verkkovälitteinen toiminta on mahdollistanut toimintojen laajenemisen maantieteellisesti, madaltanut kynnystä osallistua ja tuoda esiin omia näkeymyksiä. Nyt pohditaan, millä tavoin verkkovälitteistä toimintaa jatketaan, kun samalla ryhdytään palaamaan lähitoimintaan. Miten ihmiset tavoitetaan jatkossakin eri kanavissa ja kuinka resurssit riittävät tähän kaikkeen?

”Verkkovälitteiset kohtaamiset eivät voi korvata kaikkea, mutta voivat olla hyvä lisä”. (5)

Maailma ei muuttunutkaan, mutta jäikö silti toivoa?

Ensimmäisenä koronavuiotena, ja erityisesti keväällä 2020, dialogeissa ilmeni paljon toivoa siitä, että pandemia havahduttaisi meidät tavoittelemaan ekologisesti kestävämpää elämäntapaa. Osa keskustelijoista kokee yhä, että poikkeusaika on antanut toivoa muutoksen mahdollisuudesta ja kestävämmästä maailmasta. Toiset ovat pessimistisempiä ja uskovat, että yksi pandemia ei riittänyt siihen, että tekisimme tarvittavia muutoksia elämäämme. Sosiaalisen vuorovaikutuksen tyrehtyminen pandemian vuoksi ei auta asiaa, sillä monimutkaisten haasteiden ratkominen vaatisi keskustelu- ja yhteistyötaitojen kehittymistä.

  ”En usko, että mitään radikaalia suunnanmuutosta on tapahtumassa” (3)

Pandemian toivottiin johtavan myös inhimillisempään ja solidaarisempaan maailmaan. Keskustelijat muistelivat lämmöllä kokemuksiaan myötätuntoisista kohtaamisista: nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta ja yhteisestä vastuunkannosta pandemian ensivaiheissa. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että katseet kanssaihmisiä kohtaan ovat muuttumassa kylmemmiksi, kun yhteiskuntaan piirtyy uusia vastaikkainasetteluja ja ristiriitoja.

” Poikkeusajat ovat olleet sukupolvikokemus ja kriisi, joka on nostanut monia ristiriitojatkin esille tai näkyväksi yhteiskunnassa.” (6)

Rokotukset synnyttävät uusia jakolinjoja


   ”Koko maailmassa on astittavissa rokotteiden kannalta jakautuminen kahteen leiriin.” (7)

Osa keskustelijoista kertoo, että heidän yhteisöissään on sekä ihmisiä, joita ei vielä ole rokotettu, että ihmisiä, jotka yhtä pelkäävät viruksen tarttumista. Kaikki eivät uskalla lähteä mukaan lähitoimintaan alhaisen rokotekattavuuden vuoksi. Samaan aikaan kärjistynyt yleinen keskusteluilmapiiri huolestuttaa. Yksi on riidellyt kauppajonossa turvaväleistä, toinen pelkää muiden reaktioita, jos ei kykene käyttämään maskia. Keskusteluissa kysyttiinkin: Milloin viimeksi kansa on ollut näin kahtiajakautunutta?

Yksilön vastuu suhteessa toisiin ihmisiin ja osana yhteiskuntaa puhutti monissa keskusteluissa. Osallistujat tiedostavat, että turvallisuus on kaikille yhteinen perustarve, jota tavoitellaan kuitenkin erilaisin keinoin. Erityisesti disinformaatio ja rokotekriittiset näkemykset turhauttavat, ja osalle rokotteesta kieltäytyjät näyttäytyvät vastuuttomina. Samaan aikaan monen oma identiteetti empaattisena ja laajakatseisena ihmisenä on koetuksella. Erityisesti rokotteista puhuminen koetaan vaikeaksi jyrkkien jakolinjojnen yli. Moni osallistujista kuitenkin haluaisi keskustella ja ymmärtää toisenlaisia näkemyksiä, muttei tiedä, missä se olisi mahdollista. Rokottamattomien syyllitäminen ja leimaaminen huonoiksi kansalaisiksi tuntuu joistakin osallistujista pahalta ja muiden valintojen tuomitseminen taustoja tuntematta liian suoraviivaiselta. Kaikki on kuitenkin pidettävä yhteiskunnassa mukana.

  ”En mä oo niin huolissani koronaviruksesta, vaan tästä ilmapiiristä” (1)

Miten tästä eteenpäin?

Pandemian alkuvaiheen yleistä ilmapiiriä luonnehti vahva usko siihen, että kriisistä selvitään yhdessä. Tässä hetkessä monesta haasteesta onkin jo selviydytty, muttei aina yhdessä eikä ilman kolhuja. Tulevaisuudelta keskustelijat toivoivat halua ymmärtää erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä, keinoja vaalia ja vahvistaa yhteisöllisyyttä sekä hyvien asioiden esille nostamista. Tarvitsemme ilonpalautuskampanjan, todetaan yhdessä keskustelussa.

Dialogissa keskusteluista jäi osallistujille lämmin tunnelma, jossa oli rauhaa ajatella ja pohtia yhdessä. Useassa keskustelussa todettiin, että juuri toisten kuunteleminen ja dialogitaitojen harjoittaminen on avain parempaan ymmärrykseen ja jakolinjojen ylittämiseen:

 ”Miten me yhdessä löydetään keino kuunnella niitä, joilla on jäänyt arvet ja toisaalta taas tukea niitä, jotka siirtyy eteenpäin?” (2)

Faktatiedot keskustelusta 

  •  Keskustelujen määrä: 12
  • Osallistujamäärä 84
  • Paikkakunnat: Ahvenanmaa, Espoo, Helsinki, Tampere, Turku ja Vantaa.
  • Yhteenvedon jättäneet keskusteluiden järjestäjät (suluissa sitaattien viitteet): DialogiAkatemia (3), Eeva Mäkelä, Erätauko-säätiö (kaksi keskustelua) (1), Kansalaisareena (7), Kasanvalistuseura (4) Laurea (5), Metropolian Hippa-Remote ja Hytke hankkeet, Tampereen kaupungin kulttuurikasvatusyksikkö TAITEn Taidekaari-tiimi, Turun tuomiokirkkoseurakunta (2), Vantaan kaupunki, valtiovarainministeriö (6).

Lisätietoja:

Dialogiakatemia: Janne Kareinen, johtaja, janne.kareinen(at)dialogiakatemia.fi, puh. 0456316516

Erätauko-säätiö: Laura Arikka, toimitusjohtaja, laura.arikka(at)eratauko.fi, puh. 0445792686

Valtiovarainministeriö: Katju Holkeri, finanssineuvos, katju.holkeri(at)vm.fi, puh. 0407649880

 

Viimeinen Poikkeusajan dialogien kerta järjestetään 2.12. Vielä pääset mukaan ilmoittautumalla Erätauko-säätiön koordinaattorille Toni Kuoremäelle osoitteeseen toni.kuoremaki@eratauko.fi. Saat ilmoittautumisen jälkeen tukimateriaalia dialogin järjestämistä varten.

Uutiset

Kaikki uutiset