Poikkeusajan dialogeihin on osallistunut runsaat 1600 ihmistä eri puolilta Suomea ja maailmaa. Kyseessä on ollut ennennäkemätön kansalaisten ja viranomaisten yhteisponnistus, joka lisää ymmärrystä ja rakentaa luottamusta vaikeiden aikojen paineissa.

Eri taustoista ja elämäntilanteista tulevien osallistujien kokemusten valossa hahmottuu, miten koronaepidemia on muovannut elämäämme. Dialogeissa ihmiset saivat mahdollisuuden pysähtyä kriisin keskellä, kuulla toisia ja samalla myös kuunnella itseään. Tämän seurauksena dialogeissa syntyvät oivallukset ovat usein monipuolisempia, syvällisempiä ja pohditumpia kuin arkisissa tilanteissa esiin nousevat näkemykset.

Poikkeusajan dialogeista on koostettu kuukausittaiset yhteenvedot, jotka täydentävät merkittävällä tavalla kokonaiskuvaa koronakriisin vaikutuksista suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhteenvedoissa on pyritty välittämään keskusteluiden tunnelmat ja kaiut osallistujien äänistä.

Yhteenvetoja on hyödynnetty ja tullaan jatkossa hyödyntämään lukuisissa yhteyksissä valtion ja kuntien päätöksenteossa ja hallinnossa. Ne ovat myös julkisesti kaikkien kansalaisten luettavissa Erätauko säätiön sivuilla.

Dialogit osoittavat ennen kaikkea, että edelleen jatkuva poikkeusaika on kansalaisille monin tavoin jännitteinen ja ristiriitainen kokemus.

Keväästä joulun kynnykselle jatkuneissa keskusteluissa ihmiset kertovat kriisin muovaamasta arjesta, etätyön ja etäopiskelun iloista ja haasteista, arvoherätyksestä ja sen hiipumisesta, auttamishalun vaihteluista, uuden yhteisöllisyyden syntymisestä ja toisaalta piirien pienentymisestä, sekä alati muuttuvista tulevaisuuskuvista.

Vaikuttaa siltä, että poikkeusajat ovat samanaikaisesti herättäneet pahimmat pelkomme ja ruokkineet suurimpia toiveitamme.

Haluamme lämpimästi kiittää kaikkia dialogien järjestäjiä ja keskusteluihin osallistujia. Poikkeusajan dialogit jatkuvat maaliskuussa 2021.

Arki mukautuu kriisin eri vaiheisiin

Dialogeihin osallistuneet kuvasivat koronaepidemian alun olleen lähes kaikille jonkinlainen pysähdys. Poikkeusolot pakottivat perusasioiden äärelle, kun rajoitustoimet mullistivat arjen sulkemalla kansalaiset koteihinsa. Moni kuitenkin löysi nopeasti arkeensa toimivia ratkaisuja.

Myös yritykset, yrittäjät ja työyhteisöt ryhtyivät kehittämään uusia tapoja toimia muuttuneessa tilanteessa. Ahdistukseen ja epävarmuuteen haettiin turvaa arjen pienistä iloista, läheisistä, hengellisyydestä ja keväisen luonnon seuraamisesta. Lomien suunnittelussa katseet kääntyivät kotimaahan ja lähiympäristöstä etsittiin ja löydettiin uusia innostavia asioita.

Kevään edetessä osallistujat kuvasivat elävänsä uuvuttavassa odotustilassa. Helpotusta saatiin vasta rajoitusten purkautuessa ja kesälomien lähestyessä. Vihdoin sai taas tavata ihmisiä!

Vaikka oli huojentavaa päästä liikkeelle ja tavata muita, niin se ei tuntunut samalta kuin ennen, sillä sairastumisen ja tartuttamisen pelko oli jatkuvasti läsnä. Osalla keskustelijoista pelko epidemian kiihtymisestä jopa voimistui rajoitusten höllentyessä.

Syksyllä epidemia alkoi jälleen kiihtyä. Tämä näkyi keskusteluissa jatkuvana varuillaan olona sekä epävarmuuden ja turvattomuuden tunteina.

Kevään keskusteluissa esille nousseista välittämisen ja yhteisöllisyyden kokemuksista, elpyneestä luontosuhteesta ja armollisuudesta itseä ja muita kohtaan oli syksyn edetessä jäljellä vain häivähdyksiä.

Elämän keskeiset asiat – työ, opiskelu, harrastaminen ja matkustaminen – olivat jälleen tauolla tai eri muodoissa. Korona muutti myös joulunviettoa. Vuoden viimeisissä dialogeissa joulukuussa puhuttiin väsymyksestä ja uupumisesta, mutta toiveikkuuttakin löytyi.

Etätyön ja etäopiskelun vahvuudet ja heikkoudet paljastuvat

Poikkeusolojen alussa suuri osa suomalaisista siirtyi ”yhdessä yössä” etätöihin. Työt hoidettiin ja koulut käytiin etäyhteyksien välityksellä. Keväällä digiloikan toteutuminen herätti innostusta ja ylpeyttä.

Työn ja opiskelun siirtäminen verkkoon ei kuitenkaan ole ollut mutkatonta. Se on vaatinut uusien taitojen omaksumista, opettamista ja toimivaa viestintää.

Monet keskustelijat toivat esiin, että digiloikka tuottaa myös eriarvoisuutta. Kaikkea työtä ei voi siirtää etätöiksi, jolloin erilaisia töitä tekevillä on erilainen sairastumisriski.

Lisäksi on paljon ihmisiä, joilla ei ole tarvittavia laitteita eikä vaadittavia taitoja. Osa koululaisista oli kärsinyt etäopetuksessa toimivien välineiden, riittävän tuen ja kouluruokailun puutteesta.

Monen opiskelijan suunnitellut vaihto-opinnot ja työharjoittelut peruuntuivat. Keväällä valmistuneiden oli vaikea löytää töitä. Näillä seurauksilla pelättiin olevan kauaskantoisia vaikutuksia nuorten tuleviin työmahdollisuuksiin.

Syksyn tullessa etätyöskentelyyn oli kehittynyt uudenlainen valmius. Tarvittaessa siirtymiä lähityöstä etätyöhön ja päinvastoin osattiin jo tehdä sujuvasti. Samalla on opittu tunnistamaan, millaisia asioita voidaan tehdä ja johtaa etänä ja milloin tarvitaan lähikontaktia.

Keskustelijat kokivat, että työtapojen muutos ei poista kohtaamisen ja tuen tarvetta. Erityisesti esihenkilöinä toimivat keskustelijat kertoivat, että työn laadusta ja henkilöstön hyvinvoinnista on vaikea saada tarkkaa kuvaa etäyhteyksien välityksellä.

Etätyön pitkäaikaiset vaikutuksetkin alkoivat vähitellen hahmottua. Osa ihmisistä nauttii etätyöstä ja kokee sen työpaikalla käymistä mielekkäämmäksi ja tehokkaammaksi tavaksi työskennellä. Toisille etätyö on ahdistavaa, yksinäistä ja lannistavaa.

Etätyön ja -opiskelun aikana erityisesti siirtymävaiheet ja uuden aloittaminen ovat ihmisille hankalampia kuin yleensä. Päiväkodista kouluun, kouluasteelta toiselle siirtyminen, yliopisto-opintojen aloittaminen tai uudessa työssä aloittaminen ovat tilanteita, joissa fyysisen yhteisön merkitys korostuu.

Keskusteluissa mukana olleille kouluikäisille nuorille oli tärkeää, ettei kouluja suljettu syksyllä. Kevään etäopetus ei korvannut normaalia koulunkäyntiä, jossa opettajat ja koulutoverit tuovat opiskeluun ryhtiä ja mielekkyyttä.

Koululaiset kuvasivat, että etäkoulu oli lisännyt merkittävästi jo muutenkin mittavaa digilaitteiden käyttöä. Fyysisen läsnäolo alkoi sen seurauksena tuntua aiempaa arvokkaammalta.

Etäopiskelu vaikutti merkittävästi myös keskusteluihin osallistuneiden opiskelijoiden elämään. Kevään etäopiskelusta selvittiin tsemppihengen voimin, mutta syksyllä iski väsymys ja yksinäisyys.

Varsinkin opintonsa tänä vuonna aloittaneilla oli vaikeaa. Kampus ei tule tutuksi, uusiin opiskelijakavereihin on vaikeampi tutustua ja tutoritkin ovat etäyhteyksien päässä. Tällaisessa ympäristössä opinnoista tulee helposti merkityksetöntä suorittamista.

Keväällä koettiin arvoherätys, mutta hiipuiko se syksyllä?

Poikkeusaika ravisteli ihmisiä ja sai heidät pohtimaan omia arvojaan. Uhkaava tilanne laittoi monet miettimään, mikä elämässä todella on tärkeää. Läheiset ihmiset, koti, terveys, ruoka, naapurusto, koulu, työ ja yhteys luontoon nousivat uuteen arvoon.

Erityisesti voimistui kokemus yhteisestä ihmisyydestä. Valtaosa keskustelijoista kertoi miettineensä, miten kriisi vaikuttaa erilaisissa asemissa elävien ihmisten elämään Suomessa ja muualla maailmassa.

Kriisi havahdutti myös tiedostamaan uudella tavalla oman ja toisten kuolevaisuuden. Omien arvojen mukaiset valinnat ja parempaa maailmaa kohti ponnistelu tuntuivat siksi entistä tärkeämmiltä. Samaan aikaan koronarajoitukset surun ja kuoleman äärellä koettiin raadollisiksi. Mikään ei korvaa läsnäolon ja kosketuksen merkitystä suremisessa.

Kohta vuoden jatkunut eristäytyminen on pitkä aika erityisesti monelle elämänkaarensa loppupuolella olevalla ikäihmiselle. Kun elämää on jäljellä enää muutamia vuosia, niin joutuu miettimään, mikä on vielä mahdollista ja mikä ei. Monelle uskonto ja hengelliset yhteisöt tarjosivat tärkeitä voimavaroja tässä pohdinnassa.

Keväällä pohdittiin myös luontosuhteeseen, kulutustapoihin ja työn tekemiseen liittyviä arvoja. Koronaepidemian toivottiin olevan käännekohta kohti ekologisesti kestävämpää ja sosiaalisesti tasa-arvoisempaa maailmaa. Syksyllä tällaisesta puheesta oli jäljellä vain rippeitä: poikkeustilan pitkittyessä ja ihmisten väsyessä myös toiveet ja visiot muuttuivat maltillisemmiksi.

Auttamishalu vaihtelee – tilanteen ja voimavarojen mukaan

Kevään ensimmäisissä dialogeissa ihmiset kertoivat käsittävänsä aivan uudenlaisella tavalla oman etuoikeutetun asemansa ja suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan epätasa-arvoisuuden. Eriarvoisuutta havaittiin erilaisissa yhteyksissä: työelämässä, asuinpaikoissa, elämäntilanteissa, tiedoissa ja taidoissa.

Ikäihmisten, vaikeuksissa jo aikaisemmin olleiden perheiden, pitkäaikaistyöttömien, huono-osaisten nuorten, maahanmuuttajien ja mielenterveyskuntoutujien tilanne huoletti monia keskustelijoita.

Tietoisuus siitä, että omat asiat ovat paremmin kuin toisilla, nosti pintaan voimakkaan halun auttaa. Läheisiin ja ystäviin pidettiin jopa enemmän yhteyttä kuin ennen. Konkreettiset avuntarjoukset asiointiin ja kaupassakäyntiin ilahduttivat.

Moni dialogeihin osallistunut kuitenkin kertoi, ettei ole löytänyt itselle sopivia auttamisen keinoja, sillä kanavia ja keinoja tavoittaa huolen kohteena olevia ihmisiä oli vaikea hahmottaa.

Yhdessä pohdittiinkin, kuinka ihmisten auttamishalu ja olemassa olevat auttamisen kanavat voisivat mielekkäällä tavalla kohdata. Samalla oltiin huolissaan siitä, että toisten auttaminen voi uuvuttaa ja kuluttaa omia vähäisiä voimavaroja.

Kevään keskusteluissa nousi esiin erityisesti kansalaisjärjestöjen kyky reagoida nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen. Monille keskustelijoille oli huojentavaa havaita, että haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille oli apua ja tukea tarjolla järjestöjen kautta.

Dialogeihin osallistuneet ammattiauttajat ja järjestöjen työntekijät kertoivat kuitenkin havainneensa, että moni avuntarvitsija oli kokonaan pudonnut julkisten palveluiden ja järjestöjen ylläpitämistä turvaverkoista. Onko keskuudessamme ihmisiä, joiden hätä ei näy kenellekään?

Syksyllä auttamisesta puhuttiin kevättä vähemmän. Epätietoisuus tulevaisuudesta turhautti ja arjen epävarmuus väsytti niin mieltä kuin kehoa. Keskusteluissa kuvattiin alati läsnä olevaa turvattomuuden tunnetta, joka kietoutui moniin epävarmuustekijöihin. Pysyvätkö koulut auki? Joudutaanko kohta taas rajoittamaan kokoontumisia ja harrastuksia? Kuinka pitkälle omat voimavarat riittävät?

Osa keskustelijoista huomasi, että elämän pyöriessä omassa turvasatamassa omien läheisten ympärillä, muiden ongelmat eivät tule näkyviksi. Jotkut puolestaan kertoivat huolehtineensa niin paljon muista, että olivat unohtaneet oman hyvinvointinsa. Vaikeuksissa olevien kanssaeläjien auttaminen näytti jäävän yhä pienemmän ryhmän vastuulle.

Yhteisöt ovat kehittyneet, mutta myös eristyneet

Dialogeissa käsiteltiin monin tavoin sitä, miten ihmisyhteisöt toimivat ja pysyvät koossa poikkeustilassa. Poikkeustila muutti ihmisten välisiä rajoja sekä fyysisissä että verkossa tapahtuvissa kohtaamisissa. Kesän tullessa ja rajoitusten lieventyessä ihmisten tapaaminen ei tuntunut samalta kuin ennen. Toista ei voinut mennä konkreettisesti lähelle tai halaamaan.

Monet ihmiset kertoivat kärsivänsä fyysisten kohtaamisten puutteesta ja kokivat, että olennainen osa elämästä jää puuttumaan. Aito läheisyys, syvempi ymmärrys toisista ja spontaani luovuus uupuvat etäyhteyksissä.

Tästä huolimatta kevään keskusteluissa nousi esiin, kuinka yhteisöllisyys oli kriisin aikana vahvistunut ja löytänyt uusia muotoja. Yhteinen tahto selviytyä yhdisti ihmisiä, ja läheisiin pidettiin jopa enemmän yhteyttä kuin ennen.

Etäyhteyksien yleistyminen toi myös maantieteellisesti toisistaan kaukana olevia ihmisiä lähemmäksi toisiaan. Yhteiskunta näytti pysyvän kasassa myös etäyhteyksien varassa.

Aivan poikkeusajan alusta saakka keskusteluissa oltiin kuitenkin huolissaan siitä, ketkä jäävät yhteisöjen ulkopuolelle. Kriisin pidentyessä nähtiinkin merkkejä yhteisöllisyyden hiipumisesta ja rakoilusta.

Keskustelijat pohtivat sitä, kääntyvätkö ihmiset lopulta ajamaan vain omia etujaan ja puolustamaan omia reviirejään. Hupeneeko yhteisöllisyys sitä mukaa, kun yksilöiden psyykkinen sietokyky pettää?

Syksyn saapuessa yhteishengen koettiinkin hiipuneen. Jos me-henkeä vahvistettiin aiemmin kansakunnan, oman asuinpaikkakunnan tai oman työyhteisön tasolla, syksyllä se tuntui kutistuneen yhä pienempään piiriin.

Epidemian jatkuessa ja uusien rajoitusten myötä ihmiset valikoivat tarkkaan, keitä he tapaavat. Oman lähipiirin ja erityisesti samassa taloudessa asuvien henkilöiden kesken ihmissuhteet tiivistyvät. Sen sijaan töissä ja harrastusyhteisöissä tapahtuvat sosiaaliset kohtaamiset jäävät vähiin. Tämä näytti vaikuttavan erityisesti lukuisten yksin asuvien ihmisten hyvinvointiin.

Osa keskustelijoista laittoi merkille yhteiskunnallisen keskustelun jakautuneisuuden, joka näkyy esimerkiksi rokotekeskusteluissa ja epäluottamuksena kanssaihmisten valintoihin ohjeiden noudattamisessa. Myös rasistisen puheen ja salaliittoteorioiden koettiin lisääntyneen.

Osa keskustelijoista sanoitti huolta siitä, kuinka tämänkaltainen kuplautuminen voi johtaa ymmärtämättömyyteen toistemme erilaisista tilanteista ja haasteista.

Poikkeusajan kohta vuoden mittaisella matkalla on syntynyt myös yllättäviä läheisyyden kokemuksia, yhteishenkeä ja uusiin asentoihin ravisteltuja rooleja. Korona on havahduttanut sosiaalisten kohtaamisten, kanssaihmisten ja yhteisöjen merkitykseen. Keskustelijat toivoivat, että näistä tullaan ammentamaan myös poikkeusajan jälkeen.

Viranomaiset pitävät koneiston käynnissä ja kansalaisjärjestöt näyttävät voimansa

Koko vuoden ajan keskusteluissa on osoitettu vahvaa luottamusta viranomaisten toimintaan. Rajoitustoimet ovat pääosin näyttäytyneet osallistujille tarpeellisina ja oikea-aikaisina. Keskustelijat olivat tyytyväisiä siihen, että Suomessa on pidetty kiinni parlamentaarisesta ja tietoon perustuvasta päätöksenteosta.

Viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen yhteistyön kuvattiin sujuneen kriisin keskellä poikkeuksellisen hyvin. Ärtymystä sen sijaan tuotti epäselvyys siitä, milloin viranomaisten ohjeissa oli kyse suosituksista ja milloin taas määräyksistä. Viestintää toivottiin myös toteutettavan laajemmin eri kielillä.

Myös monet viranomaistoimijat valtionhallinnossa ja kunnissa järjestivät omia poikkeusajan dialogejaan. Näissä keskusteluissa kävi ilmi, että julkisen sektorin toimijat opettajista lainvalmistelijoihin olivat kovilla.

Työntekijät ovat sopeuttaneet toimintaansa kriisin ehdoilla ja yrittäneet luovia välillä kaoottisessakin työympäristössä. Dialogeihin osallistuneet viranomaiset ilmaisivat kuitenkin sitoutuneensa vahvasti huolehtimaan vastuullaan olevista asioista ja kokivat ylpeyttä siitä, että rattaat pidetään pyörimässä myös kriisiaikana.

Viranomaisten ohella kansalaisyhteiskunnan toimijat ovat kannatelleet yhteiskunnan perusrakenteita. Kansalaisjärjestöjen merkitys on korostunut erityisesti avun organisoinnissa kriisin keskellä. Dialogeihin osallistui monia järjestökentän ammattilaisia, jotka kohtaavat työssään haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä.

Poikkeustilan olosuhteet ovat vaikeuttaneet heidänkin työtään. Auttamistyön ammattilaiset kertoivat kannattelevansa monia vaikeissa elämäntilanteissa olevia asiakkaitaan ja pohtimalla samalla omaa ja läheistensä vointia. Järjestöissä kannettiin myös huolta siitä, miten ihmiset voidaan pitää aktiivisina ja riskiryhmäläiset ja ikääntyneet mukana toiminnassa.

Järjestötoiminnassa on omaksuttu uusia taitoja ja kehitetty uusia toimintatapoja. Keskustelijat totesivat, että erilaiset etätyön ja sähköisen vuorovaikutuksen käytännöt ovat tulleet jäädäkseen.

Auttamistyössä etäyhteydet eivät kuitenkaan voi kokonaan korvata kasvokkaisia tapaamisia. Kaikkia ihmisiä ei tavoiteta digivälineillä, eikä niiden välityksellä ole aina mahdollista saada käsitystä asiakkaan todellisesta voinnista.

Monia haavoittuvassa asemassa olevia ihmisryhmiä on vaikea tavoittaa ja mahdoton auttaa pelkästään etäyhteyksien välityksellä. Järjestötoimijat arvioivat, että avun tarve ei myöskään tule katoamaan epidemian päätyttyä. Riittääkö sen hoitoon resursseja?

Millainen oma elämä ja yhteinen maailma ovat koronan jälkeen?

Lukuisissa keskusteluissa vuoden varrella pohdittiin tulevaisuutta. Aivan poikkeusajan alussa monet keskustelijat uumoilivat, että globaalin pandemian käynnistämä kriisi tulee muuttamaan pysyvästi maailmaa.

Useille näytti siltä, että ihmiskunta havahtuu vihdoin nykyisen elämänmenon kestämättömyyteen. Tulevaisuuden maailman on oltava inhimillisempi, oikeudenmukaisempi ja ekologisempi.

Kriisin jatkuessa tulevaisuuspuheet muuttuivat kuitenkin maltillisemmiksi ja sopeutuvammiksi. Syksyllä suurten visioiden tilalle tulivat kohdennetummat toivonlähteet: oman elämän mielekäs järjestäminen, suorittavan elämäntyylin kyseenalaistaminen, lähiyhteisöjen vahvistuminen ja toimivat digikäytännöt työssä.

Loppuvuoden keskusteluissa mietittiin, miten jaksaa talven yli, onko koronarokote turvallinen ja pääseekö vielä joskus matkustamaan.

Usko hyvään tulevaisuuteen on vaihdellut voimallisesti vuoden aikana. Suuri osa osallistujista on matkan varrella todennut tulevaisuuden olevan monin tavoin hämärän peitossa, oli sitten kyse omasta elämästä tai maailman tilasta. Maailma ei ole enää samalla tavoin turvallinen kuin olimme kuvitelleet.

Koronaepidemia on osoittanut, että voimme nopeasti kohdata aivan uudenlaisia uhkia. Vaikka vankkaa luottamusta tulevaisuuteen ei ole, vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät ole vaipuneet epätoivoon. Kuluva vuosi on osoittanut, että lyhyessä ajassa voidaan saada aikaiseksi asioita, joita ennen kriisiä ei pidetty mahdollisina.

Vielä tuntemattomaan tulevaisuuteen kohdistuu monia toiveita. Tulevaisuudessa tarvitaan aiempaa parempia ongelmaratkaisutaitoja ja kykyä jatkuvaan oppimiseen.

Teknologialta odotetaan uusia loikkia. Etätyön yleistyminen digitalisaation myötä tekee osasta toimistotiloja tarpeettomia. Tämä tulee vaikuttamaan ihmisten asumiseen ja liikkumiseen. Samaan aikaan peräänkuulutetaan yhteisöllisyyden vahvistamista ja uudenlaisten yhdessä tekemisen muotojen kehittämistä.

Toisaalta kannetaan huolta siitä, millainen henkinen ja taloudellinen hinta kriisitoimenpiteistä maksetaan. Miten käy yritysten, yrittäjien ja työpaikkojen? Kuka huolehtii yhteiskunnan laitamille jääneistä lapsista, nuorista ja ikäihmisistä? Jäävätkö muut kehon ja mielen sairaudet hoitamatta, kun huomio on keskittynyt koronaan? Millaisia pitkän aikavälin kerrannaisvaikutuksia näillä asioilla on?

Kriisissä tarvitaan dialogia

Lähestulkoon jokaisessa kuluneen vuoden aikana järjestetyssä 232 keskustelussa on korostettu yhteen kokoontumisen, kohtaamisen ja toisten kuuntelemisen merkitystä. Osallistujat ovat kuvanneet saaneensa dialogista ymmärrystä, voimaa ja toiveikkuutta.

Suurin osa dialogeista on järjestetty etäyhteyksien avulla. Ihmiset ovat olleet yhä uudelleen yllättyneitä siitä, että voimme ymmärtää toisiamme ja tulla ymmärretyiksi jopa tilanteissa, joissa kohtaamme ruudun tai joskus pelkän äänen välitykselle meille aiemmin täysin vieraitakin ihmisiä ympäri Suomea ja muuta maailmaa. Tällaisten kokemusten kannattelemina selviämme myös jatkossa.

Faktatiedot keskusteluista (koko vuosi 2020)

Keskustelujen määrä: 232
Osallistujamäärä: yli 1600 henkeä
Paikkakunnat: Ahvenanmaa, Akaa, Espoo, Eura, Hanko, Helsinki, Huittinen, Hämeenlinna, Iisalmi, Joensuu, Jyväskylä, Kajaani, Kerava, Kirkkonummi, Kotka, Kouvola, Kuopio, Lahti, Lappeenranta, Laukaa, Lohja, Mikkeli, Mustasaari, Nokia, Porvoo, Riihimäki, Rovaniemi, Saarijärvi, Salo, Seinäjoki, Siilinjärvi, Suomusjärvi, Tammisaari, Tampere, Turku, Tuusula, Oulu, Vantaa, Ähtäri, sekä etäyhteyksin eri puolilta Suomea ja ulkomailta (Alankomaat, Espanja, Iso-Britannia, Irak, Israel, Italia, Jordania, Kroatia, Ranska, Ruotsi, Saksa, Turkki, Ukraina, Venäjä, Yhdysvallat).
Yhteenvedon jättäneet keskustelun järjestäjät:
ABF – Åland, Anna Herlin, Anna-Maija Hakuni-Luoma, Arkkitehtuurimuseo, Aseman lapset ry, Creve 2.0, Community Power / Tuovi Leppänen, Crisis Management Initiative – CMI, Cultura-säätiö, Depolarize-hanke & Suomen Yrittäjät, DialogiAkatemia Aretai Oy, Dialogic Oy & Suomen työnohjaajat ry, Eeva Nummi & Anita Nikkanen, Eläkeliitto ry, Eläkkeensaajien keskusliitto EKL ry, En säker hamn, Epilepsialiitto ry, Erätauko-säätiö, Erätauko-säätiö & Inno Ok, Erätauko-säätiö & Nuori kirkko, Erätauko-säätiö & Plan-Suomi, Erätauko-säätiö & Tampereen hiippakunta, Euroopan nuorten parlamentti & Suomen YK-nuoret, Espoon kaupunki, FinFami – Mielenterveysomaisten keskusliitto ry, Hanaholmen, Helsingin Diakonissalaitos, Helsingin kaupunginmuseo, Helsingin tuomiokirkkoseurakunta / Toivon dialogit, Invalidiliitto ry, Itä-Suomen yliopisto, Itä-Suomen yliopisto / Jatkuvan oppimisen keskus, Jyväskylän kaupunki, Jyväskylän YK-yhdistys, Kalliolan setlementti, Kalliola Oy, Kansalaiset Katja, Timo & Ilona, Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE, Kaskas Media, Kirkkohallitus/kirkon ulkosuomalaistyö, Kirkkopalvelut ry & Oulun Diakonissalaitos ODL ry/Ikäarvokas-hanke, Kotkan kaupunki & Kotka-Kymin seurakunta & Koskenrinneyhdistys, Lahden kaupunki, Lapin liitto, Laurea ammattikorkeakoulu, Lähetysseura & Diakonissalaitos, Maaseudun sivistysliitto, Maija Vähämäki / Turun kauppakorkeakoulu, Malmin seurakunta, Marhaban-keskus / Tampereen seurakunnat ja Tampereen hiippakunta, Mari Tähjä & Jani Turku, MDI Oy, Marja Lindholm, Naistenkartano, Nicehearts ry, Opetushallitus, Opintokeskus Sivis, Pesäpuu ry, Pro-tukipiste ry, Seta ry, Sitra, Sote-akatemia & Tekoälyakatemia / Turun yliopisto, STTK, Suomalaiset kehitysjärjestöt Fingo ry, Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit, Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto SOOL ry, Suomen Vanhempainliitto, Suomen YK-nuoret, Sylva ry, Tampereen ev.lut. seurakunnat & Tampereen hiippakunta, Tampereen YK-yhdistys TAYK ry, Tiina ja Antti Herlinin säätiö, Toimihenkilöliitto ERTO ry, Toni Kuoremäki, Turun kauppakamari, Turun tuomiokirkkoseurakunta / Toivon dialogit, Tuusulan kunta, USKOT-foorumi ry, Vake Oy, valtiovarainministeriö, Yhteiskunnan aktiiviset kansalaiset – YAK, Youthwork for Resilience -koulutus.

Uutiset

Kaikki uutiset