POIKKEUSAJAN DIALOGIT 28.4.

Poikkeusajan elämä on asettunut odotustilaan

Ymmärrys elämästä poikkeusajan Suomessa syveni, kun kansalaiset kokoontuivat toista kertaa keskustelemaan Poikkeusajan dialogeihin. Poikkeustilan uuvuttavuus, fyysisen läheisyyden kaipuu, sietokyvyn kehittyminen, yhteisöllisyyden rakoilu ja kestävämmän yhteiskunnan rakentaminen puhuttivat osallistujia saman päivän aikana ympäri Suomea järjestetyissä keskusteluissa.

Dialogeihin osallistui yli 250 ihmistä: nuoria, vanhempia ja isovanhempia, yrittäjiä, opiskelijoita, eläkeläisiä, valtionhallinnon ja kuntien työntekijöitä, kulttuurialan ammattilaisia, tutkijoita ja järjestöjen edustajia. Poikkeusajan dialogeihin osallistui myös ihmisryhmiä, joiden ääni ei aina kuulu yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Näihin lukeutuivat muun muassa maahanmuuttajanaiset, päihderiippuvuudesta toipuvat, seksityöntekijät ja mielenterveyskuntoutujien omaiset. Kokonaiskuvaa suomalaisten elämästä poikkeustilan jatkuessa leimaa pitkittyvä odottaminen, joka synnyttää sekä huolta epävarmasta tulevaisuudesta että pohdintoja yhteiskunnan uudistamisesta.

Eri elämäntilanteissa olevilla ihmisillä on poikkeusajassa erilaisia murheita ja odotuksia, mutta yhteistä on huolen ja toivon välille rakentuva vuoropuhelu. Poikkeustila uuvuttaa ja vastuu läheisten hyvinvoinnista painaa, mutta siitä huolimatta yhteiskunta pyörii ja yksilöiden ja yhteisöjen sietokyky kehittyy. Pakon edessä omaksutuissa työn, opiskelun ja yhteydenpidon käytännöissä on haasteita, mutta samaan aikaan ne synnyttävät uudenlaisia mahdollisuuksia. Vaikka elämään toivotaan turvallisuutta ja ennakoitavuutta ja arjen toivotaan palaavan ennalleen, niin suomalaiselle yhteiskunnalle ja koko maailmalle luonnostellaan kestävämpää tulevaisuutta.

Poikkeustila uuvuttaa

”Miten kauan me pystytään pyörittämään tätä? Miten kauan tällaista puristusta jaksetaan?” (1)

Keskustelijoille on tähän mennessä käynyt selväksi, että poikkeustila ei ole nopeasti ohimenevä vaihe, vaan kyse on pitkänmatkanjuoksusta. Mielialat heilahtelevat laidasta laitaan: uteliaisuudesta uupumukseen, pelosta kiitollisuuteen ja saamattomuudesta toimeliaisuuteen.

Tulevaisuudesta koetaan suurta epävarmuutta, sillä kukaan ei osaa ennustaa, kuinka kauan poikkeusajassa eletään. Epävarmuus nostaa pintaan monenlaisia pelkoja ja herättää huolta omasta ja muiden ihmisten psyykkisestä kestävyydestä.

Dialogiin osallistuneita painaa vastuu omasta ja läheisten turvallisuudesta. Moni joutuu tekemään päätöksiä, joilla voi olla vakavia seurauksia. Voiko riskiryhmään kuuluva lapseni mennä kouluun? Voinko tavata yksinäisyydestä kärsivää vanhempaani? Myös riskialttiin työn tekeminen pelottaa. Sairastumisen riskiä joutuu punnitsemaan jatkuvasti niin asiakkaiden kuin oman itsen ja oman lähipiirin näkökulmasta.

Sairastumisen pelko aiheuttaa toisten ja oman käyttäytymisen tarkkailua, turvavälien jatkuvaa skannaamista ja ”kyttäämistä”. Tämä koetaan ahdistavana ja kaivataan aikaa, jolloin ulos tai kauppaan sai mennä ilman pelkoa, että joku tulee liian lähelle.

Fyysistä läheistyyttä kaivataan

”Vaikeinta on se, ettei voi koskettaa ja halata.” (2)

Keskustelijat ikävöivät fyysistä kosketusta ja läheisyyttä toisiin ihmisiin. Elämästä puuttuu jotain olennaista, kun omia läheisiä, lapsenlapsia, vanhempia tai isovanhempia ei pääse halaamaan ja pitämään sylissä. Osa on saattanut olla viikkoja yksin kotona koskettamatta toista ihmistä. Erityisen vaikealta tuntuu ajatus vanhuksista, joiden ainoa kontakti on suojavaatteissa hoitotoimia suorittava avustaja.

Samaan aikaan lukuisissa perheissä koetaan, että läheisyyttä on enemmän kuin koskaan. On aikaa pysähtyä ja olla kotona, lähellä perheenjäseniä. Hellyyden antamisella ja saamisella koetaan olevan omalle hyvinvoinnille suuri merkitys.

Poikkeusajassa kosketus saa myös uusia merkityksiä: se voi olla katse tai yhteyden kokemus lenkkipolulla, turvavälin takaa.

”Kun ihmisiä on vähemmän liikkeellä, he hymyilevät toisilleen.” (4)

Yhteiskunta pyörii ja yksilöiden sietokyky kehittyy

Keskusteluissa poikkeustilan alkua kuvailtiin montuksi, johon moni putosi. Yrittäjinä toimivilla alkushokki oli erityisen syvä: sovitut työt peruuntuivat ja huoli yrityksen selviämisestä iski päälle epäselvän tukipolitiikan pahentaessa ahdinkoa.

Nyt tästä montusta ryömitään vähitellen ylöspäin. On huomattu, että yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömät rattaat pyörivät edelleen. Viranomaisten ja asiantuntijoiden toimintaan luotetaan, sillä rajoitukset ovat tuottaneet toivottuja tuloksia. Myös omaan arkeen alkaa löytyä toimivia ratkaisuja, ja monet yritykset ja työpaikat ovat nopeasti ryhtyneet kehittämään uusia tapoja toimia muuttuneessa tilanteessa.

”En ole vielä lyönyt hanskoja tiskiin, pitää suunnitella tulevaa, olen luottavainen edelleenkin”. (3)

Osa keskustelijoista kokee kriisin tuoman pysähtymisen tervetulleeksi. On aikaa viettää aikaa perheen kanssa ja miettiä, mikä on itselle tärkeää. Voimavaroja omaan jaksamiseen löytyy arjen rutiineista, kevään etenemisen seuraamisesta luonnossa, uskosta sekä ihmisten kekseliäisyydestä ja huumorista.

Joidenkin keskustelijoiden elämä ei ole juurikaan muuttunut. Heistä tuntuu jopa helpottavalta, että omissa oloissaan viihtyminen on nyt hyväksyttävää, eikä tarvitse pakottaa itseään liikaan aktiivisuuteen tai kanssakäymiseen. Muutamat jopa kokevat syyllisyyttä siitä, että itsellä on työrauha ja turvattu toimeentulo, kun monilla muilla menee huonommin.

Yhteisöllisyys venyy ja rakoilee

”Ainoa uhkaava vaara on toinen ihminen. Se on järkyttävää, mutta sen kanssa on voitava elää.” (4)

Dialogiin osallistuneita puhuttaa, miten poikkeustilan jatkuminen vaikuttaa erilaisiin yhteisöihin ja yhteisöllisyyteen. Arjessa koetaan yhteisöllisyyden vahvistumista, kun kokemuksia halutaan jakaa ja toisia auttaa. Yhteinen tahto selviytyä yhdistää ihmisiä ja läheisiin ja ystäviin pidetään jopa enemmän yhteyttä kuin ennen. Konkreettiset avuntarjoukset asiointiin ja kaupassakäyntiin ilahduttavat. Keskustelijat pohtivat, onko tällaista auttamisen halua ollut aina, vai nouseeko se esille erityisesti kriisitilanteessa.

Ihmisiä epäilyttää kuitenkin se, miten fyysisten kohtaamisten puuttuminen kouluissa, työpaikoilla ja harrastustoiminnassa vaikuttaa yhteisöllisyyteen. Erityisesti monissa järjestöissä kannetaan huolta siitä, miten ihmiset voidaan pitää aktiivisina ja riskiryhmäläiset ja ikääntyneet mukana toiminnassa. Jotkut keskustelijoista kertoivat havainneensa kiukkuisuuden ja aggressiivisuuden lisääntymistä ihmisten kohtaamisissa. Hupeneeko yhteisöllisyys sitä mukaa, kun yksilöiden psyykkinen sietokyky pettää?

Huoli haavoittuvimmista kasvaa

”Huolestuttaa lasten ja nuorten tilanne. Miten tämä vaikuttaa heidän elämään pitkällä ajalla ja mitä tarvitaan jatkossa?” (5)

Keskusteluissa nousi esille kasvava huoli niiden ihmisten selviämisestä, joiden oletetaan jo lähtökohtaisesti olevan haavoittuvassa asemassa. Ruokajonoissa on asunnottomia, joilla ei ole paikkaa, mihin mennä. Entä mitä tapahtuu yksinäisille ikäihmisille ja tukea tarvitseville lapsille ja nuorille, joihin ei kouluista ja päiväkodeista saada yhteyttä? Onko keskuudessamme ihmisiä, joiden hätä ei näy kenellekään?

Monilla keskustelijoilla ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä niihin ihmisryhmiin, joista he ovat huolissaan. Samaan aikaan dialogeihin osallistui myös joukko kasvatus-, sosiaali- ja järjestökentän ammattilaisia, jotka kohtaavat myös kriisiaikana työssään haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Poikkeustilan olosuhteet ovat jossain määrin vaikeuttaneet heidänkin työtään. Auttamistyössä etäyhteydet eivät korvaa kasvokkaisia tapaamisia. Kaikkia ihmisiä ei tavoiteta digivälineillä, eikä niiden välityksellä ole aina mahdollista saada käsitystä asiakkaan todellisesta voinnista.

Haavoittuminen ei ole aina yksiselitteisesti kielteinen asia. Joillekin ihmisille aiemmin koetut vaikeudet ja menetykset muodostivat voimavaran, joka auttaa selviytymään myös nykyisessä kriisissä. Osa maahanmuuttajataustaisista keskustelijoista totesi huojentavaksi sen, että Suomessa ollaan turvassa ja suojassa verrattuna entisen kotimaan sotaoloihin. Aikaisemmista kriiseistä selviytyneillä voi olla annettavaa myös muille.

”Elämässä kun on ollut haasteita ennenkin, niin nyt sieltä selviytymispakista otetaan niitä keinoja käyttöön, joita on aiemmin opittu.” (6)

Etätyön vahvuudet ja haasteet paljastuvat

Työn ja opiskelun siirtäminen verkkoon on vaatinut uusien taitojen opettelua, opastamista ja tiivistä viestintää. Seuraukset ovat kahtalaiset. Etätyöhön siirtyminen – siellä missä se on mahdollista – on tuonut joidenkin työhön väljyyttä ja keskittymisrauhaa, toisille taas entistä hektisemmän arjen. Etäkoulu kuormittaa monia perheitä, mutta jotkut erityistukea tarvitsevat oppilaat ovat pärjänneet paremmin etäopetuksessa kuin lähiopetuksessa.

Etätyössä moni kokee saaneensa enemmän keskeytyksetöntä työaikaa, koska yhteydenottoja voi itse kontrolloida. Myös työmatkojen poisjäänti, palaverien peruuntuminen ja yhteiskunnan yleisen rytmin hidastuminen vähentää työstä syntyvää kuormitusta. Ajattelulle on enemmän aikaa ja keskittymiskyvyn parantuminen mahdollistaa vaikkapa kirjojen lukemisen.

Esihenkilöinä toimivat keskustelijat kokivat, että viestintätapojen muutos ei kuitenkaan poista kohtaamisen ja tuen tarvetta. Työn laadusta ja henkilöstön hyvinvoinnista on tosin vaikea saada tarkkaa kuvaa etäyhteyksien välityksellä. Myös väärinkäsityksiä syntyy enemmän ja luurankoja työnnetään kaappeihin, kun huomio on kriisissä ja kommunikaatio tapahtuu laitteiden välityksellä.

Useat keskustelijat toivovat, että etätyö rutinoituisi ja jäisi jonkinlaiseksi osaksi arkea myös kriisin jälkeen. Etätyön vakiinnuttaminen vaatii kuitenkin käytäntöjen ja työvälineiden kehittämistä. Etenkin järjestökentällä peräänkuulutetaan helppokäyttöisiä ja suomenkielisiä työkaluja, jotta etäyhteyksien hyödyt olisivat kaikkien ulottuvilla.

”Olen alkanut lukemaan kirjoja, koska keskittymiskyky on parantunut. En muista milloin näin olisi viimeksi tapahtunut!” (7)

Kriisi luo uhkakuvia, mutta synnyttää myös mahdollisuuksia

Valtaosa keskustelijoista odottaa toiveikkaana tavalliseen arkeen palaamista. Kriisi on kuitenkin saanut miettimään sekä oman elämän että yhteiskunnan arvojärjestystä. Poikkeusaika nähdään mahdollisena käännekohtana kohti ekologisesti kestävämpää ja sosiaalisesti tasa-arvoisempaa maailmaa, jossa syntyy uudenlaisia ja kestävämpiä työnteko-, ajanvietto-, kulutus- ja lomanviettotapoja. Esimerkiksi matkustaminen ei ehkä tunnu samalla tavalla hyväksyttävältä kuin ennen, vaikka rajoitukset purettaisiinkin.

Samaan aikaan kun keskusteluissa visioitiin mahdollisuuksia uudenlaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle, niin kannettiin huolta yhteiskunnallisen eriarvoistumisen vahvistumisesta poikkeustilassa. Voisiko työtä jakaa siten, että hyvinvointi kasvaa tasaisemmin? Millaisia uusia kestävämpiä tuotteita, palveluita ja toimintamalleja kriisi synnyttää? Kuinka ylläpitää ihmisten luovuutta haastavassa ja kuormittavassa tilanteessa?

Dialogi lisää ymmärrystä toisista ja itsestä

”Viisaus asuu ihmisten välissä.” (9)

Keskusteluihin osallistuneet ihmiset kokivat toisilta oppimisen ja kokemusten jakamisen tärkeäksi poikkeusajassa. Dialogin koettiin vahvistavan empatiaa, vähentävän stressiä ja lisäävän näin oman mielen kestävyyttä. Samalla keskustelut tarjosivat ideoita ja ratkaisuja poikkeustilan omaan elämään ja työhön synnyttäneisiin ongelmiin. Oli myös tärkeää tietää, että dialogeissa esille nousseita asioita saatetaan päättäjien tietoon.

Dialogien toteuttaminen etäyhteyksillä paljastaa kuitenkin fyysisten kohtaamisten tärkeyden. Vaikka keskusteluissa kuultiin, tultiin kuulluiksi ja jaettiin erilaisia tunteita ja kokemuksia, niin ne myös herättivät kaipuun fyysiseen kohtaamiseen. Tämä herättää kysymään laajemmin: Mikä on erilaisten – fyysisten ja etänä tapahtuvien – kohtaamisten merkitys ihmisille ja yhteiskunnalle ja sen koossa pysymiselle tulevaisuudessa?

Faktatiedot keskustelusta

– Keskustelujen määrä: 38

– Osallistujamäärä: noin 250

– Paikkakunnat: Espoo, Eura, Helsinki, Huittinen, Hämeenlinna, Iisalmi, Joensuu, Jyväskylä, Kajaani, Kirkkonummi, Kotka, Kuopio, Lahti, Lappeenranta, Mikkeli, Riihimäki, Rovaniemi, Saarijärvi, Suomusjärvi, Tampere, Turku, Tuusula, Vantaa. Lisäksi: Italia, Ruotsi ja Turkki.

– Yhteenvedon jättäneet keskustelun järjestäjät (suluissa sitaattien viitteet):

Anna Herlin, Arkkitehtuurimuseo, Aseman lapset (9), Crisis Management Initiative – CMI, Cultura-säätiö, Depolarize-hanke & Suomen Yrittäjät (8), DialogiAkatemia Aretai Oy (4), Eläkeliitto (3), Erätauko-säätiö, Erätauko-säätiö ja Nuori kirkko, Espoon kaupunki, FinFami (6), Fingo (1), Itä-Suomen yliopisto (7), Jyväskylän kaupunki, Kalliolan setlementti, Kalliola Oy, Kirkkopalvelut & Ikäarvokas -hanke, Lahden kaupunki, Mari Tähjä (2), Nicehearts ry, Opintokeskus Sivis, Pro-Tukipiste ry, Tuusulan kunta, valtionvarainministeriö (5), Yhteiskunnan aktiiviset kansalaiset – YAK.

Poikkeusajan dialogisarja jatkuu koko kevään ja alkukesän. Tule mukaan järjestämään oma keskustelusi! Tulevien keskusteluiden päivämäärät ovat 12.5, 26.5. ja 9.6. Ilmoittaudu Erätauko-säätiön koordinaattorille: toni.kuoremaki(a)eratauko.fi

Edellisen Poikkeusajan dialogipäivän koosteen löydät täältä.

Lisätietoja:

DialogiAkatemia, Janne Kareinen, johtaja, janne.kareinen(a)dialogiakatemia.fi, p. 0456316516

Erätauko-säätiö, Laura Arikka, toimitusjohtaja, laura.arikka(a)eratauko.fi, p. 0445792686

Valtiovarainministeriö, Katju Holkeri, finanssineuvos, katju.holkeri(a)vm.fi, p. 0407649880

Uutiset

  • Poikkeusajat muuttavat vapauden rajoja

    Saman päivän aikana ympäri Suomea järjestetyissä keskusteluissa merkityksellisiksi aiheiksi nousivat rajoitusten purkaminen seurauksineen, uudet ihmisten väliset rajat, inhimillisyys ja vapaus.
  • Kasvun tiellä

    Arkkipiispa Tapio Luoma toivoo, että tulevaisuuden keskusteluissa vältetään viimeisen sanan sanomista ja kohdataan kaikki tasavertaisesti.
  • Suomalaiset keskustelivat poikkeusajan vaikutuksista

    Huolta toisista ja itsestä, yhteisöllisyyden vahvistumista, syyttelyä ja syyllistymistä, ihmetystä ja riemua digiloikasta, yhteiskunnallisen epätasa-arvon tiedostamista ja pohdintaa epävarmasta tulevaisuudesta.
Kaikki uutiset