Poikkeusajan dialogit kokosivat jälleen yhteen monia eri ihmisryhmiä: nuoria, työikäisiä ja eläkeläisiä, opiskelijoita, asiantuntijoita, virkamiehiä ja esihenkilöitä, syöpään sairastuneita lapsia ja nuoria, heidän läheisiään ja näiden perheiden parissa työskenteleviä ammattilaisia sekä seurakuntien ja ammattiliiton jäseniä.

Dialogeissa liikuttiin suurten aiheiden äärellä. Mukana oli useita keskusteluja, joiden teemana oli tulevaisuus. Niissä pohdittiin yhdessä, miten yhteiskunnan rakenteet muuttuvat koronakriisin vaikutuksesta ja kuinka näiden muutosten kanssa eletään.

Kriisin jatkuessa myös tulevaisuuspuhe muuttuu. Keväällä poikkeusaika näyttäytyi suurena käännekohtana toisenlaiseen tulevaisuuteen. Syksyllä, ihmisten sopeutuessa elämään poikkeusajassa, myös tulevaisuuspuhe on muuttunut maltillisemmaksi ja sopeutuvammaksi.

Osa järjestetyistä keskusteluista puolestaan käsitteli sairautta ja kuolemaa pandemia-aikana. Näissä dialogeissa piirtyi näkyviin elämän rajallisuus ja ihmisten rajallinen kyky vaikuttaa asioihin ja hallita maailmaa.

Yhteiskunta muuttuu ja uusia taitoja tarvitaan

”Onko totta, että silloin kun te olitte nuoria, matkustelitte tosiaan lentokoneilla?” (1)

Kuluva vuosi oli osoittanut keskustelijoille, että lyhyessä ajassa voidaan saada aikaiseksi asioita, joita kriisiä ennen ei pidetty mahdollisina. Samaan aikaan kysyttiin, vaatiiko suurten yhteiskunnallisten muutosten tekeminen enemmän uhkakuvia vai toiveikkuutta. Mikä havahduttaa meidät toimimaan: pelko vai innostus?

Tulevaisuutta käsitteleviin keskusteluihin osallistuneet ihmiset uskoivat, että tulevina vuosina tarvitaan aiempaa parempia ongelmaratkaisutaitoja ja kykyä jatkuvaan oppimiseen. Tämän katsottiin johtuvan siitä, että erityisesti monet työhön liittyvät asiat ovat mitä todennäköisimmin toisin kuin nyt.

Teknologialta odotetaan uusia loikkia, jotta virtuaalitodellisuudesta tulisi voimallisempi osa arkea ja työtä. Digitaitojen merkitys kasvaa entisestään. Etätyön yleistyminen digitalisaation myötä tekee osasta toimistotiloja tarpeettomia. Tämä tulee vaikuttamaan myös liikkumiseen ja asumiseen. Liikkumisen väheneminen työssä ja työtä varten toimii vastavoimana kaupungistumiselle, ja palveluita voidaan tarjota digitaalisesti myös kasvukeskusten ulkopuolelle.

Koronakriisin mukanaan tuomaa lentomatkustamisen vähenemistä pidettiin ympäristön kannalta myönteisenä suuntana, mutta samaan aikaan todettiin monien maiden olevien riippuvaisia turismista.

Osa keskustelijoista oli matkustanut toiselle puolelle maapalloa, mutta ei koskaan Lappiin. Kotimaanmatkailun ennustetiin kasvavan myös tulevaisuudessa. Keskusteluissa hahmoteltiin suurisuuntaisiakin kehityskulkuja, jotka torjuisivat ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden kapenemista. Näissä tulevaisuuskuvissa kuluttajista tulee ”kierrättäjiä”, jotka uusien asioiden ostamisen sijaan harjoittavat kiertotaloutta.

Teknologian kehitys herättää myös huolta, sillä teknologia voi samaan aikaan yhtäältä lisätä tasa-arvoa mutta toisaalta synnyttää uudenlaista eriarvoisuutta. Pääsevätkö kaikki mukaan uusiin digiloikkiin? Entä miten asioiden tekemisen virtuaalisesti muuttaa meitä ihmisinä?

Työelämä ja opiskelu muovautuvat poikkeusajan paineissa

”Ennen oli kiva, kun koulusta pääsi käymään vaikka hammaslääkärillä – niin nyt se tuntuu ihan kamalalta, jos joutuu lähtee tunnilta.” (2)

Työelämässä käydään läpi suuria murroksia. Koronaepidemian jatkuminen vaikuttaa toimialoihin ja työpaikkoihin arvaamattomin tavoin. Monissa yrityksissä kamppaillaan epävarman taloustilanteen ja epäselvien tulevaisuusnäkymien kanssa.

Työpaikoilla yhä totutellaan digitalisaatioon ja etätyön tekemiseen. Dialogeissa punnittiin edelleen etätyön etuja ja haittoja. Etätyöhön liittyvä joustavuus voi kääntyä kuormittavuudeksi ja sen tuoman itsenäisyyden kääntöpuolena on työyhteisön ohentuminen. Vielä ei ole selvää, miten nämä asiat saadaan tasapainoon.

Julkisen puolen työntekijät kuvasivat, että kriisi on jossain yhteyksissä tehnyt työskentelystä joustavampaa ja tehokkaampaa. Eri sektoreiden välinen yhteistyö on parantunut ja hierarkiat ovat madaltuneet. Sen sijaan auttamistyötä tekevät ammattilaiset kertoivat edelleenkin hapuilevansa verkossa tapahtuvan vuorovaikutuksen haasteiden kanssa.

Monet hyvät toimintamuodot ovat perustuneet kasvokkaiseen kohtaamiseen ja ovat siksi jääneet nyt pois. Etäyhteyksissä tapahtuvissa kohtaamisissa jää paljon olennaisia asioita huomaamatta.

Opiskelijat kuvasivat sitä, miten etäopetuksen jatkuminen on vaikuttanut heidän elämäänsä. Keväällä etäopetuksesta selvittiin tsemppihengen voimin, syksyllä iski väsymys ja yksinäisyys. Varsinkin opintonsa aloittaneilla on vaikeaa. Kampus ei tule tutuksi, uusiin opiskelijakavereihin on vaikeampi tutustua ja tutoritkin ovat usein etäyhteyksien päässä. Osa kuvaakin opintojen muuttuneen merkityksettömäksi suorittamiseksi.

Kouluikäisille nuorille oli tärkeää, että syksyllä kouluja ei ole toistaiseksi suljettu. Keväällä toteutettu etäopetus ei korvannut oikeaa koulua, jossa opettajat ja koulutoverit tuovat opiskeluun ryhtiä ja mielekkyyttä. Nuoret kuvasivat, että etäkoulu oli lisännyt merkittävästi jo muutenkin mittavaa digilaitteiden käyttöä. Fyysisen läsnäolo alkoi sen seurauksena näyttää aiempaa arvokkaammalta.

Osa nuorista myös kertoi huomanneensa, että joidenkin heidän kavereidensa vointi on huonontunut syksyn aikana. Syyksi arveltiin sitä, että koronarajoitukset ovat kaventaneet tekemisen ja yhdessä olemisen mahdollisuuksia. Huonovointisuus ilmenee päihteiden käyttönä ja levottomana käytöksensä.

Pandemia muistuttaa ihmiselämän rajallisuudesta

”Kuolemaa on ehkä vaikea ottaa esille, mutta se ei tarkoita, ettei ihmisillä olisi tarvetta puhua kuolemasta.” (3)

Poikkeusaika ja koronan herättämä sairastumisen ja kuoleman pelko nostivat esiin pohdintoja elämän rajallisuudesta ja ihmisen kyvystä vaikuttaa asioihin. Joudumme hyväksymään, että kulkutaudit tappavat edelleen ihmisiä, eikä maailma siltä osin ole muuttunut niin paljon kuin kuvittelimme.

Osalle ihmisistä elämän rajallisuuden kohtaaminen ei ole uutta. Keskustelijoiden joukossa oli syöpää sairastavia ja heidän läheisiään, joille koronan tuoma eristäytyminen on jo ennalta tuttua syöpään liittyvän infektioherkkyyden vuoksi. Nyt koko yhteiskunta saa kokemuksen elämänpiirin rajautumisesta ja jatkuvan huolen värittämästä arjesta.

Useissa ihmisissä korona herättää kuolemanpelkoa. Pelko voi liittyä omiin aiempiin sairastumiskokemuksiin tai se voi olla pelkoa läheisten puolesta. Perheissä, joissa koettu vakavaa sairautta ja menetetty läheisiä, koronatilanne saattoi herättää myös lapsissa voimakkaita pelkoja.

Keskustelijat kokivat, että kuolemasta ei puhuta tarpeeksi:

”Sairaaloissakaan ei puhuta kuolemasta, vaan yritetään pitää kaikki elossa”. (3)

Koronarajoitukset surun ja kuoleman äärellä koettiin raadollisiksi. Mikään ei korvaa läsnäolon ja kosketuksen merkitystä suremisessa. Raskaaksi koettiin myös se, että surutyötä ei voinut tehdä osallistumalla hautajaisiin.

Monet elämänsä rajallisuudesta tietoiseksi tulleet miettivät, miten haluavat elää sen ajan, joka omasta elämästä on jäljellä. Omien arvojen mukaiset valinnat ja parempaa maailmaa kohti ponnistelu tuntuivat entistä tärkeämmiltä.

Toiveikkuus synnytetään yhdessä

”Voidaan nyt valita se, että ollaan hyvyys.” (4)

Kun ihmiset pohtivat omaa elämäänsä ja yhteiskunnan kehitystä, mukaan mahtui sekä toiveikkuutta että epäilyksiä. Myönteiset uutiset koronarokotteen kehittämisestä loivat uskoa siihen, että poikkeusaika loppuu joskus ja elämä palaa uomiinsa.

Myös luottamus viranomaisten toimintaan oli keskusteluissa yhä vahvaa, vaikkakin ohjeistuksissa ja niiden noudattamisessa käytännössä havaittiin eroja. Joidenkin ihmisten piittaamattomuus ohjeistusten noudattamisessa näyttäytyi keskustelijoille välinpitämättömyytenä kanssaeläjiä kohtaan.

Osa keskustelijoista sanoi huomaavansa, että elämän pyöriessä omassa turvasatamassa omien läheisten ympärillä, etäämpänä elävien ihmisten ongelmat eivät tule näkyviksi.

Keskusteluissa tuli esiin kuitenkin myös luottavaisuutta siihen, että ihmisillä on yhä kykyä eläytyä muiden elämäntilanteisiin sekä pyrkimystä huolehtia toisistaan. Erityisesti arvostettiin ihmisten halua jakaa yhdessä kokemuksiaan ja auttaa heikommassa asemassa olevia. Toiveikkuus on koetuksella, mutta sitä voidaan vahvistaa yhteisvoimin.

Faktatiedot keskustelusta

Keskustelujen määrä: 21
Osallistujamäärä: 131

Paikkakunnat: Espoo, Helsinki, Kirkkonummi, Kotka, Lahti, Mustasaari, Turku, Vantaa sekä etäyhteyksin eri puolilta Suomea ja ulkomailta.

Yhteenvedon jättäneet keskusteluiden järjestäjät (suluissa sitaattien viitteet): Aseman Lapset ry (2), DialogiAkatemia/Aretai Oy (4), Erätauko-säätiö (kaksi keskustelua), Helsingin tuomiokirkkoseurakunta/Toivon dialogit (3), Maija Vähämäki/Turun kauppakorkeakoulu, Malmin seurakunta, Sitra (kuusi keskustelua) (1), Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto SOOL ry, Sylva ry (neljä keskustelua), Toimihenkilöliitto ERTO, Turun tuomiokirkkoseurakunta/Toivon dialogit, valtiovarainministeriö.

Poikkeusajan dialogisarja jatkuu. Tule mukaan järjestämään oma keskustelusi 3.12.! Ilmoittaudu Erätauko-säätiön koordinaattorille: toni.kuoremaki@eratauko.fi

Lisätietoja:

DialogiAkatemia: Janne Kareinen, johtaja, janne.kareinen(a)dialogiakatemia.fi, p. 0456316516

Erätauko-säätiö: Laura Arikka, toimitusjohtaja, laura.arikka(a)eratauko.fi, p. 0445792686

Valtiovarainministeriö: Katju Holkeri, finanssineuvos, katju.holkeri(a)vm.fi, p. 0407649880

Uutiset

Kaikki uutiset