Kirsi Joenpolvella oli kiire. Kova kiire! Hän oli myöhässä matkalla asiakkaan luokse ja ajoi stressaantuneena Helsingin aamuruuhkassa. Kaasujalka oli raskas.
Juuri silloin välähti. Hitto! Peltipoliisi oli paikalla.
”Se harmitti vietävästi. Pelkäsin, että kortti menee hyllylle”, Joenpolvi muistelee.
Joenpolvi on dialogisten prosessien suunnittelija ja fasilitaattori. Koska työpäivän haasteet odottivat, hän yritti unohtaa huolensa sakosta. Kohta pitäisi istua dialogin aloituspiiriin, ja ihmiset olisivat paikalla suurin odotuksin.
”Hoin itselleni, että unohda koko juttu. Ajoin määränpäähän ja esitin, että kaikki on hyvin. Se toimi siihen asti, kunnes piti ruveta puhumaan”.
Kun ihmiset istuivat aamupiiriin, fasilitaattorin huomio oli vielä omassa mielipahassa ja stressissä, ei ryhmän tarpeissa.
”Joku piirissä ehdotti jotain, johon reagoin nopeasti, että ”joo, tehdään niin”. Jälkeenpäin ymmärsin, että osa porukasta koki, että heitä ei ollut huomioitu. Minun olisi pitänyt kysyä: ”Onko tämä muille okei?” Jos olisin ollut paremmin läsnä, olisin osannut ottaa muut huomioon.”
Joenpolvi on fasilitoinut eli ohjannut dialogisia prosesseja viisitoista vuotta. Sellaisella kokemuksella tietää, että ihmisen mielentila vaikuttaa keskustelun sujumiseen. Mutta on eri juttu tietää asia teoriassa kuin osata aina toimia oikein.
”Hoidin tilanteen, mutta vain joku osa minusta oli läsnä. En ollut läsnä kannattelemassa tilaa dialogille.”
Kannattelu on fasilitaattoreiden slangia ja tarkoittaa kykyä olla läsnä ryhmää varten.
Mitä Joenpolvi tekisi toisin, jos peltipoliisi taas välähtää matkalla aamupiiriin?
”Voisin sanoa aloituksessa, että olen ajanut ylinopeutta, ja että minulla kestää vähän aikaa tulla tähän tilanteeseen läsnä olevaksi. Tai voisin jutella asiasta hetken ihmisten kanssa ennen tilanteen alkua, jotta olisin saanut sen purettua mielestä.”
Dialogissa ulkoisen ja sisäisen maailman ero on häilyvä. Työtä tehdään samanaikaisesti itsensä kehittämisen ja maailman kehittämisen kanssa. Se on hyvä uutinen niille, joiden mielestä työssä pitäisi tuntua merkitykselliseltä tai olla esimerkiksi sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää. Dialogissa noita kysymyksiä ei voi lakaista vapaa-aikana ratkottavaksi.
Mitä tarina opetti? Yksi opetus on ainakin, että töihin kannattaa lähteä ajoissa ja välttää ylinopeutta. Mitä muuta?
”Pitää kuunnella muitakin viestejä kuin puhetta, esimerkiksi ”gut feelingia”. Kehotietoisuus on tärkeä tietoa tuova kanava. Minun olisi pitänyt kuunnella kiristävää tunnetta vatsassani.”
Tarina voi kuulostaa erikoiselta. Pitääkö töissä tarkkailla omia tunteitaan ja kertoa niistä? Jossain määrin, kyllä. Työ on uuden luomista muuttuvissa verkostoissa, jossa tunteet ja tuntemukset vaikuttavat työhön silloinkin, kun niitä ei ilmaista sanoin.
”Tuo kokemus opetti, että fasilitaattorin tärkein työkalu on läsnäolo. Läsnäolo on jopa tärkeämpää kuin se, että tietää mitä tekee. Vain läsnä oleva voi palvella ryhmää. On ratkaisevaa, miten olen itsessäni, eikä fasilitaattorin työtä voi tehdä, ellei ole kiinnostunut kehittämään itseään.”
